Blogia Hankkijan maatalousmatkalta USA:sta.


 
 
49 luonnollisen kokoista pronssista lehmää puistossa.
Martti Yli-Kleemola

Tiedonjanoinen joukko maatalousalan ammattilaisia kokoontui lauantai-aamuna Helsinki-Vantaan lentokentälle ja lähti Hankkijan maatalousmatkalle kohta länttä. Matka Lontoon kautta Dallasiin Texasiin kesti koneenvaihtoineen parikymmentä tuntia. Aika kypsältä yöpuulle näytti seurue kun iltapalaa kello neljä aamuyöllä Suomen aikaa Hyatt Place hotellissa Stockyardsissa nautiskeltiin.

Hotellin lähistöllä olevassa ’Historic Cowtown Coliseumissa’ oli vielä Stockyardin rodeokilpailut menossa. Hurjan näköistä oli touhu kun lehmipojat- ja tytöt ottivat mittaa toisistaan ratsastustaidoissa sekä hevosilla että härillä.

Sunnuntai aamupäivä käytettiin kiertoajeluun sumuisessa ja sateisessa Dallasissa. Paikalliset oppaamme Katri ja Inga kertoivat liikenteen olevan nykyisin paljon vilkkaampaa kuin heidän tänne Nokian vanavedessä muuttaessaan noin 20 vuotta sitten. Ihmekös tuo, kun Dallasin väkiluku kasvaa tällä hetkellä keskimäärin 423 henkilöllä päivässä. Vähän on eri suunta kuin meillä Suomen maaseudun muuttotappiokunnissa.

Rodeokilpailut Stockyardin Historic Cowtown Coliseumissa

Amerikan hyvinvointi perustuu heidän kertomansa mukaan paljolti hyväntekeväisyystyöhön. Kotiäidit täällä eivät suinkaan ole pääosaa päivistään kotona vaan käyvät päivisin esimerkiksi kouluissa ja sairaaloissa palkattomina työntekijöinä auttamassa töissä joihin kykenevät. Kouluissa kuulemma ei ole muuta palkattua henkilökuntaa kuin opettajat. Kaikki muut kuin opetustyöt hoidetaan talkootöinä vanhempien toimesta.

Texasissa on kaikki suurta, sipulitkin pienen vesimelonin kokoisia. Lihantuotantoon käytetään runsaasti hormoneja ja antibiootteja. Esimerkiksi kanojen kasvatuksessa käytetään antibiootteja niin runsaasti, että Katrin kertoman mukaan sairauden sattuessa riittää antibioottikuurin sijasta se kun syö päivittäin 2 kananmunaa.

Moottoriteillä on yleisesti käytössä 136 km/h nopeusrajoitus, mikä tarkoittaa keskinopeutta, eli autoilla ajellaan haarukassa 100 – 150 km/h.


Longhornin karjanajoa

Dallasin sukupuu

Kiertoajelun aikana käytiin Kennydyn murhapaikalla ja katsastettiin myös USA:n entisen presidentin George Bushin asuinalue. Pieniä ja vaatimattomia kommenttien mukaan olivat siellä asunnot kun niitä muutama kanssamatkustaja pohjalaisin silmin katseli. Taiteeseenkin tutustuttiin kun pysähdyimme ihastelemaan 49 luonnollisen kokoisen pronssisen lehmän puistoon pystytettyä kulkuetta.

Ryhmäkuva matkaseurueesta

Hampurilaislounaan nautimme Trailboss Burgerissa. Lounaan aikana seurasimme Longhornin karjanajoa, mikä itselleni oli lievä pettymys. Siinä laiskat lehmät kävelivät ratsastajien välissä pitkin katua. Toisaalta ymmärrettävää, kun sama ohjelmanumero toistuu päivittäin 2 kertaa vuosien ajan. Paljon vauhdikkaampi meininki oli -60 luvulla kun kotona Hiirijärvellä päästettiin sonnimullit keväällä laitumelle.

Illansuussa matkamme suuntautui kohti televisiosta tuttua Southforkin tilaa ja Ewingien kartanoa. Aika paljon TV:stä tuttuja näkymiä vaatimattomammalta siellä paikanpäällä näytti. Mieleen jäi seinälle kuvattu sukupuu mistä selvisi myös se kuka ampui kenet. Ennen maittavaa Chuckwagon- illallista otatimme myös ryhmäkuvan Ewingien tarinasta kertovassa museossa. Maanantai-aamuna suuntaamme maaseudulle ensimmäisille tilavierailuille.


 
 
Simbrah-rotu laiduntamassa

Maanantaina keskityttiin lihakarjan jalostukseen ja kiertoajeluun eteläisessä Texasissa

Aamu valkeni pilvisenä. Tasan kahdeksalta starttasimme kohti Athensissa sijaitsevaa Pine Ridge Ranchia. Parin tunnin ajelun jälkeen saavuimme tilalle missä isäntäväki oli laittanut pöydän koreaksi. Pöydän antimia nautiskellessamme kuulimme Bill-isännän kertovan tilastaan. Tilan vetovastuu on Jane-emännällä.

Jane & Bill kertovat ranchin toiminnasta

Billillä on tilan lisäksi kiinteistöhuoltoyhtiö, joka työllistää muutaman tuhat henkilöä Texasissa ja naapuri-osavaltioissa. Lisäksi Billillä on kiinteistövälitysyhtiö, jonka toimintaperiaate on yksinkertainen. Ostaa halvalla ja myy kalliilla. Myös oma koti on tähän asti ollut aina kaupan, ja nykyinen tila onkin jo kuudes paikka jolla he 40 vuoden aikana maataloutta ja karjanjalostusta harjoittavat.

Jalostettavana rotuna heillä on Simbrah, joka polveutuu Simmentalin ja Rahman rotujen risteytykseen. Simbrah- rotu hikoilee ihmisten tavoin karvapeitteen läpi. Siksi se kestää korkeita lämpötiloja muita karjarotuja paremmin ja vientimarkkinat Keski- ja Etelä-Amerikkaan vetävät hyvin.

Kiertoajelu Pine Ridge Ranchin mailla

Peltoalaa on 400 ha ja emolehmiä noin 400. 13 kuukauden iässä hiehot siemennetään. Jos hieho ei viimeistään toisella siemennyskerralla tule tiineeksi, se teurastetaan tai kuten isäntä asian kauniimmin ilmaisi, tulee sadonkorjuun aika. Tilalla on erittäin tarkka tilastointi ja kaikki syntyneet vasikat myös ultraääni- kuvataan. Tilan laitumia täydennetään kylvämällä joukkoon ruista. Lohkoja kastellaan yleisesti sillä sademäärä ei ole riittävä ja lannoitetaan tarpeen mukaan kemiallisilla lannoitteilla.

Iäkkään isäntäväen (Bill kertoi olevansa 80 v., Janen ikää en kysellyt mutta lienee samoilla vuosiluvuilla) lisäksi on 2 ulkopuolista työntekijää. Pellon hinta alueella on 12000 dollaria/ha. Bill kertoi heidän tilansa olevan hyvin kannattavan eikä muutenkaan ollut mitenkään vaatimaton kertoillessaan toiminnastaan.

Ryhmäkuva 44-farmin huutokauppa-alueella

Athensista ajelimme 44-Farmille, joka on Texasin suurin sonni- ja siitosasema. Rotuna on Angus. Farmilla on 1500 siitossonnia ja 3200 emolehmää. Myyntiin tulee 1700 siitoseläintä omissa huutokaupoissa vuosittain. Lisäksi toimitetaan lihaa 250 ravintolaan. Tavoitteena jalostustoiminnassa on saada mahdollisimman hyvä pihvi kustannustehokkaasti kuluttajan pöytään. 2 viikkoa sitten pidetyssä huutokaupassa myytiin 450 sonnia, joiden keskihinta oli 7000 USD ja parhaan yksilön hinta kohosi 70.000 dollariin. Korkeimmillaan heillä on siitoslehmän hinta kohonnut 0,5 miljoonaan dollariin joka maksettiin alkiotuotantoon menneestä yksilöstä.

44 Farmilla oli puitteet hienossa kunnossa. Kaikki aidat oli maalattu ja rakennukset uudehkoja, tyylillä tehtyjä. Toisin oli kuljettajamme navigaattori, joka levisi kesken ajon. Runsaan puolen tunnin matkamme yöpymispaikkaan venyi parin tunnin mittaiseksi. Onneksi Hämeenlinnalaisinsinööri Hannu neuvokkuudellaan pelasti meidät vielä pidemmältä harhailulta.


 
 
Vaihtokonevarastossa näyttää olevan pikkuisen rahaa kiinni.

Aamupäivän kaupanteosta elämäntapayhteisön kautta yliopistoon

Tiistain amerikkalaisen, aika miesmäisen (runsaasti rasvaista makkaraa eikä vihanneksia) aamupalan jälkeen suunnistimme Templestä kohti Brazos Valleyn paikallista John Deere -dealeria. Vastassa meitä oli omistaja ja johtaja, joka oli aloittanut kaupallisen uransa vuonna 1980. Vuosien mittaan toiminta on laajentunut niin että tällä hetkellä tehdään kauppaa viidellä eri kauppapaikalla ja palkkalistoilla on 105 henkilöä.

John Deere Dealer kertoo toiminnastaan

Kauppa toimii voimakkaalla maatalousalueella, jossa on suuria nautakarjatiloja ja hevostiloja, joten heinäntekoon liittyvät tuotteet ovat merkittäviä. Keskimääräinen maatilan koko alueella on 1300 ha. Suurimpien tilojen pinta-ala on runsaat 3000 ha. Viljelykasveista tärkeimmät ovat maissi, vehnä ja nurmi. Suurimmilla lypsykarjatiloilla on 8000 lypsylehmää. Tilat ovat perheviljelmiä ja monilla työskentelee kolmekin sukupolvea.

Kauppapaikalta myydään keskimäärin vuosittain 150 traktoria ja 15 puimuria. Yleisimpien myytävien traktorien kokoluokka on 100 – 150 hv, mutta vuosittain myydään myös muutama 600 hv kokoluokan traktori. Kaupanteko on muuttunut suorankaupan teosta niin että nykyisin lähes 80 %:ssa kauppatapahtumista tulee kierrätettäväksi vaihtokone. Liikevaihdosta kolmannes kertyy huollosta ja varaosista. Arvonlisävero on 8,5 % ja se maksetaan silloin kun kauppaa tehdään yksityisten henkilöiden kanssa. Maatilojen ja yritysten kanssa tehtäviin kauppatapahtumiin ei arvonlisäveroa lisätä. Markkinaosuudet ison kokoluokan koneissa on 80 %, keskikokoisissa 75 % ja pienen kokoluokan koneissa n. 35%. Pahin kilpailija isoissa koneissa on Caterpillar ja pienissä koneissa Kubota.


Homestead Heritage Farmin yrttiviljelyksiä

Vankkurikiertoajelu Home Stead Heritage Farmilla

Konekaupalta siirryimme Homestead Heritage Farmiin, missä aika tuntui kääntyneen vuosisadan taaksepäin. Farmi on pinta-alaltaan runsas 200 ha. Siellä asustaa 25 perhettä, jotka keräävät elantonsa kymmenistä pienistä palasista luonnonmukaisiin menetelmiin ja hevoskauden työtapoihin perustuen. Kommuunin asukkaille on yhteistä uskonnollisuus, jonka perustana on yksinkertaisuus, kestävyys, omavaraisuus, yhteistyö, palvelu ja käsityötaito. Kommuuni pyrkii myös elää rauhanomaista rinnakkaiseloa maan, muiden ihmisten ja muiden uskontokuntien kanssa.

jauhosäkit myllyllä | mylläri Danny | puuvillalangan teko | saviruukun valmistus

Alueella kierrellessämme näimme miten puuvillasta tehdään lankaa, käsityötaitoja sekä puu, metalli että keramiikkatöissä ja läpileikkauksen yhteisön elintarviketuotannosta. Oma uskoni alkoi horjua kun näin Manitobasta tuodut vehnäsäkit myllyn ylisillä. Lisähorjuntaa aiheutti meille kertakäyttöastioista tarjottu lounas ja kolme traktoria alueella, missä kaikki viljely hoidettiin luonnonmukaisin menetelmin hevosilla. Epäuskostani huolimatta oli mielenkiintoista nähdä miten ennen on maata viljelty ja puhdetöitä tehty. Menneestä ajasta nykyaikaan ja tulevaisuuden näkymiin, kun suuntasimme Tarletonin maatalousyliopistoon Stephenvilleen.

Lehmät menossa lypsyasemalle yliopistolla

Yliopisto tekee yhteistyötä paikallisen viljelijän kanssa. Rakennukset ja lypsyasema ovat yliopiston omaisuutta. Lehmät, joita tutkimustyössä käytetään, ovat viljelijän omaisuutta. Viljelijä vastaa myös ruokinnasta ja saa vastikkeeksi maidosta kertyvät tulot.
Toimintakeskus on avattu 2011 ja lypsylehmiä on 350 kpl. Lehmät lypsetään 3 kertaa vuorokaudessa, alkaen klo 6, 14 ja 22. Lypsyasema on 24 paikkainen karuselli. Vuorossa työskentelee 5 työntekijää, 2 lypsäjää, siementäjä, ruokkija ja vuorovastaava. Tällä hetkellä tutkimuksen kärkenä on lehmille annettavan ravinnon toksiinipitoisuus ja sen aiheuttamat vaikutukset lehmän terveyteen ja maitotuotokseen. Lisäksi kuulimme pitkät tarinat maidontuotantoon liittyvää tämän päivän ja tulevaisuuden ammattiasiaa, mutta kun en asiasta mitään ymmärrä en rupea niitä tarinoita tähän kirjoittelemaan.


 
 
Riu Plaza -hotellin uima-allas
Stockyards –hotellin baaritiski

Keskiviikkona heräilimme hotellista, jossa mm. Bonnie ja Clyde olivat yöpyneet. Stockyards –hotellissa oli aitoa 1800 luvun henkeä, ja siltä ajalta taisi osa huoneidenkin kalusteista olla peräisin. Näyttävän näköinen oli myös baaritiski satulajakkaroineen.

Aamupalan jälkeen bussimme suuntasi lentokentälle, ihme kyllä suorinta reittiä ilman ketunlenkkejä ja etsiskelyä. Bussissa istuskellessa silmiin pistivät liikenneväylien sillat, joita oli parhaimmillaan jopa 8 kerroksessa.

Ihan kaikki ei täälläkään ole suurta ja mahtavaa. Esimerkiksi teiden varsien metsäisiä alueita ei voi parhaalla tahdollakaan nimittää metsiksi, sillä ne ovat täysin hoitamattomia luonnontilaisia risukkoja.

Illallisella Riu Plaza -hotellissa

Perusteellisen turvatarkastuksen jälkeen koneeseen ja jätimme Texasin taaksemme ja lentelimme Floridan lämpöön.

Miamissa majoituimme meren rannalle Riu Plaza -hotelliin. Ala-aulasta on noin 50 metrin matka mereen, mutta jos sitä ei jaksa kävellä niin puolivälissä on uima-allas, johon nopeimmat ehtivä pulahtaa jo ennen iltaruokailua. Illallinen sisälsikin yltäkylläisesti nautittavaa sekä silmien että suun kautta.

Ruokailun jälkeen siirryimme seuraamaan salsa- tanssiesitystä, jonka kuluessa osa meistä kutsuttiin vahvistamaan paikallista tanssiryhmää.


Salsaryhmä Riu Plaza -hotellissa

Jäliruokien esillepanoa Riu Plaza -hotellissa
 

 
Aamiaispöydän valikoimaa Hotellilla

Turistipäivänä todettu: Kaikki laulaen tullut ei ole viheltäen mennyt

Torstaina aamupalalla odotti iloinen yllätys. Normaalien nakkien, munien, pekonin ja hedelmien lisäksi oli katettuna runsas vihannespöytä. Myös hedelmävalikoima oli harvinaisen runsas.

Kerrostaloaluetta rannassa

Aamupalan jälkeen kuljettajamme Jesus vei meidät kaupunkikierrokselle. Oppaamme Eki kertoi asuneensa Miamissa 10 vuotta ja sitä ennen 26 vuotta Los Angelesissa. Miami on saanut nimensä joesta. Miami on intiaanien kieltä, ja se tarkoittaa puhdas vesi. Miamissa rakennetaan todella paljon ja yleisin taivaalla näkemämme lintu olikin nostokurki. Mielenkiintoisena yksityiskohtana osa meistä kuuli, osa jo vanhastaan tiesi kasinotoiminnan olevan USA:ssa kiellettyä. Poikkeuksena: Jos intiaanit omistavat maan, sinne voi presidentti Reaganin aikoinaan tekemällä päätöksellä rakentaa mitä tahansa. Siksi Floridassa on 12 intiaanien omistamaa kasinoa.

Suur-Miamin alue koostuu kaikkiaan 22 kaupungista ja asukkaita alueella on 4,2 miljoonaa. Alueella on paljon luvattomia ihmisiä latinalaisesta Amerikasta, ja heille ei tarvitse maksaa virallista minimipalkkaa 10 USD / tunti. Jos luvattoman henkilön palkkauksesta jää kiinni, sakko on 30.000 $. Keskipalkka Floridassa on 38.000 USD / vuosi ja työpäivän pituus 8 tuntia. Työajat ovat yleisesti liukuvia, aamulla aloitetaan klo 7 ja 10 välillä. Autot ovat edullisia, esim. Ford Mustang kaikilla mausteilla 40.000 $ ja keskikokoinen Kia 8000 $. Asunnot sen sijaan ovat kalliita, esimerkiksi 100 m² kerrostaloasunto noin 580.000$, ja omakotitaloissa puhutaan aina useista miljoonista. Valtakieli alueella on espanja, toiseksi eniten käytetään englantia ja kolmantena Haitin kieltä eli kreolia. Ajokortin saa 16 vuotiaana ja se maksaa 47 dollaria. Hyväksytty ajokoe on suoritettava.

Julio Inglesiaksen mökki rannassa

Iltapäivästä käytimme pari tuntia Miamin rantojen katseluun mereltä käsin. Näyttävimmät talot olivat laulajien ja lääkealan ammattilaisten hallinnassa. Kalleimman talon omisti Julio Inglesias ja lähes samaan sarjaan ylti pienet siniset pillerit vahingossa keksinyt Phillip Frost ja laulaja Gloria Estefan.


Delfiinit

Venäläisen ökypaatti

Bonuksena saimme ihailla delfiinien kisailua. Satamassa meitä vastassa oli yksi maailman suurimmista yksityiskäyttöön tehdyistä huviveneistä, venäläisen miljardöörin omistama ökypaatti.

Opiksi päivästä mieleen jäi: Kannattaa ryhtyä laulajaksi, mieluummin espanjankieliseksi.

 

 
Auringonnousu hotellilta katsottuna

Sokerinen perjantaipäivä

Aamusella perjantain ja lauantain kuljettajamme Jose nouti meidät hotellilla. Siinä ulkosalla Josea odotellessamme havaitsimme että Texasista poiketen Miamissa on myös julkista liikennettä. Parin minuutin välein hotellimme edustalla pysähtyi bussi, joka toi ja vei kaupunkilaisia ja turisteja.

Kohta korjuukypsä sokeriruokoviljelys

Matkalla kohti Clevistonia 6 – parhaimmillaan 7 kaistaista tietä (suuntaansa) totesimme liikenteen olevan melkoinen. Ihmekös tuo, kun Floridassa asuu 20 miljoonaa ihmistä joilla on käytössään 20 miljoonaa autoa. Ja käyhän siellä paikallisten lisäksi vielä 107 miljoonaa turistia vuosittain.

Clevinstonissa meitä oli vastassa Bobby, joka osoittautui todelliseksi sokerituotannon ammattilaiseksi. Sokeriruoko on monivuotinen heinäkasvi, joka tuottaa 3 tai 4 satoa yhdellä kylvöllä. Parhaimmillaan se kasvaa 3 – 4 metriseksi. Kasvukausi korjuusta korjuuseen on 12 – 15 kuukautta. Sokeriruoko viihtyy parhaiten hyvin humuspitoisella maa (nimittävät sitä mutamaaksi). Sitä kasvatetaan myös hiekkamailla, mutta mitä humuspitoisemmaksi hiekkamaa käy, sen parempi on satotulos. Korjuukausi kestää lokakuun alusta toukokuun puoliväliin. Korjuuta tehdään vuorokauden ympäri 7 päivää viikossa, eli 24/7.

Sokeriruokokorjuukone edestä

Koneelliseen korjuuseen siirryttiin 60 – 70 lukujen vaihteessa, jolloin ensimmäiset korjuukoneet ja opastus niiden käyttöön tulivat Australiasta. Sitä ennen korjuukoneina toimivat jamaikalaiset ja haitilaiset siirtotyöläiset. Nykyisin Case valmistaa australialaisia Gummingsin korjuukoneita lisenssillä USA:ssa.

Ennen korjuuta kasvuston kuivat lehdet poltetaan ja sinne jää vain varret pystyyn. Välittömästi polton jälkeen varsisto korjataan rivi kerrallaan katkoen varret n. 30 cm:n pätkiksi. Nämä pätkät sitten kipataan keräysvaunuista pelloilla olevilla, US Sugarin omistamilla raiteilla sijaitseviin junavaunuihin. Korjuukoneet, keräysvaunut ja korjuuhenkilöstön järjestelevät isot korjuukoneurakoitsijat.

Korjuun jälkeen jyrätään maahan jääneet varrenpalaset maan pintaan. Jyräyksen jälkeen mullataan rivivälit vähän samaan tapaan kuin sokerijuurikkaalla meillä tehdään. Kasteluveden pelloilla oleviin ojiin pumppaa viljelijöiden omistama osuuskunta, ja ojista ottaa itse kukin tarvitsemansa määrän vettä ilman erillistä vesimaksua. Kasvinsuojelu on yksinkertaista. Kasvusto ruiskutetaan polvenkorkuisen kertaalleen jotakin matoa vastaan.


Patoalueella, taustalla menossa kasvuston poltto

Poltettu sokeriruokoviljelys

Keskisato on 90 – 95 tn/ha. Sokeripitoisuus on keskimäärin 12 %, jonka lisäksi tulee melassia n. 4 %. Pikaisesti laskien sokerisato on vähän yli 10.000 kg/ha. On siinä meikäläisillä jurtin viljelijöillä haastetta kerrakseen. Kaikki US Sugarin sopimusviljelmät ovat 70 km:n säteellä tehtaasta eli todella tehokasta tuotanto on myös logistisesti.

Välikasvina viljelykierrossa käytetään vihreätä papua ja sokerimaissia. Sokerimaissin valmistuminen kylvöstä tähkien korjuuseen kestää vain 45 päivää. Nyt aloin minäkin uskoa miksi maissi ei oikein menesty meillä Suomessa. Se ei todellakaan ole pitkän päivän kasvi. Täällähän on lähes tasaisesti 12 tuntia pimeää ja 12 tuntia valoisaa.

Perjantain illallispöytä

US Sugar omistaa myös tuorerehupuristamon. Mehu puristetaan ja jäljelle jäävä mäski toimitetaan rehuksi nautakarjatiloille. Appelsiinit tulevat kuorma-autoilla ja yhdellä lavalla on noin 100.000 appelsiinia.

Ensin appelsiinit pestään jonka jälkeen ne sijoitetaan noin 4 miljoonan appelsiinin välivarastoon jonne sijoitettaessa otetaan näytteet. Jos tavara on kelvollista, se laitetaan prosessiin, jossa ensimmäinen vaihe on taas pesu. Sitten appelsiinit siirretään puristuslinjoille, joiden teho on 20.000 appelsiinia minuutissa. Vuorokauden tuotanto on 2,2 milj. litraa / vrk. Kaikki puristettu mehu lähtee tehtaalta 20.000 litran säiliöissä jatkojalostukseen.

Prosessia emme päässeet tarkemmin tutkimaan. Maistiaiset toki Bobby meille tehtaan tuotannosta tarjosi.US Sugar omistaa peltoa itsekin hieman peltoa, noin 100.000 hehtaaria.

Illansuussa Jose ajelutti meidät Arcadiaan, jossa käväisimme lännen kaupassa ennen majoittumista hotellille. Illan ohjelmassa oli yhteinen illallinen paikallisessa Chili’s ravintolassa.


 
Lipizzalaishevosten näytös

Hevosmies- ja naistaitojen ääripäitä

Lipizzalaishevonen takajaloillaan

Lauantai valkeni totutun lämpimänä. Aamu-uinnilla hotellin altaassa Acardiassa vesi tuntui viileämmältä kuin meressä Miami Beachilla. Ensimmäinen kohteemme oli Lipizzalaishevosten taitonäytös Hermannin suvun tilan areenalla. Tilaisuus alkoi arvokkaasti kansallislaululla ja rukoushetkellä. Sitten seurasi rauhallista ratsastelua erilaisilla kouluratsastukseen kuuluvilla askelmerkeillä ja esityksiä miten hevoset osasivat käyttäytyä maasta ohjaten. Tilaisuuden juontajana toiminut miellyttävä-ääninen Hermannin suvun naispuolinen edustaja kertoi Lipizzalais- hevosten olevan varsin pitkäikäisiä eläen jopa 40 vuotiaiksi. Talven ajan he olivat järjestäneet näytöksiä tilallaan kolme kertaa viikossa ja kesän koittaessa alkaa taas kiertue-elämä.

Taitoesityksestä Jose kuljetti meidät 2500 lypsylehmän Dakin Dairy Farmille Mayakkaan. Ensimmäiseksi tutustuimme lypsyasemaan, jossa kerralla työskentelee 4 ihmistä. Lypsyasemalla on 70 lypsypaikkaa. Työvuoron pituus on 12 tuntia ja vuorot vaihtuvat klo 6 aamulla ja klo 6 illalla. Lypsytyötä tehdään ympäri vuorokauden. Kukin lehmä lypsetään 3 kertaa vuorokaudessa. Keskituotos on noin 24 litraa vuorokaudessa.


Vilvoittava suihku matkalla lypsyasemalle

Lypsyasema
Agriseniorit odottelee opasta Dakin Dairy Farmin ruokalan ovenpielessä

Florida on oppaamme kertoman mukaan liian lämmintä maidontuotantoon. Keskituotos nouseekin jonkin verran Floridan ’talven’ aikana. Kaikki maito jalostetaan tilalla joko Cheddar- tai Mozzarella juustoiksi sekä suoraan kuluttajapakkauksiin maidoksi. Meitä kierrätettiin traktorivetoisella vankkurilla pitkin pihattoja. Oppaamme kertoi heidän tilallaan työntekijöiden keskipalkan olevan 18 – 20 USD / tunti, mikä ei ole paljon kun huomioi sen että sekä terveydenhuollostaan, eläketurvastaan että muusta meillä verorahoilla rahoitettavasta sosiaaliturvasta on työntekijöiden huolehdittava itse.

Rodeoratsastusta, Hautamaki sponsoroi

Katsastimme myös tilan meijerin, juustolan ja pakkaamon lasisten ikkunoiden takaa. Ihan kotoisella Suomen tasolla ei hygienia- määräykset näyttäneet olevan. Yksityiskohtana jäi mieleen traktorinkuljettajamme, joka kävi avaamassa ja sulkemassa portteja kun ylitimme kymmenkunta senttiä sitä itseään sisältäviä lannanpoistokäytäviä. Samat saappaat jalassa hän sitten saapasteli kylmiön kautta tilamyymälään annostelemaan jäätelöä.

Maitotilalta etenimme takaisin Arcadiaan sen uudeksi mainostetulle 6400 paikkaiselle Rodeo Areenalle. Uusi se varmaankin on joskus ollut mutta ei ihan siltä enää vaikuttanut. Aika erilaista oli ratsastusmeininki kuin aamupäivällä nähty. Nyt näytti tavoitteena olevan päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin tyylistä välittämättä. Näille hevosille näytti laukka olevan luontainen etenemismuoto. Siinä katseltiin miten miehet yrittivät pysyä vauhkojen hevosten selässä, tytöt kiertelivät kiitolaukkaa tynnyreitä ja vasikoita pyydettiin sekä yksin että tiimityönä.

Hevonen voitti

Rodeosta matkamme jatkui yhden pysähdyksen taktiikalla takaisin Miami Beachille. Kyseinen pysähdys tehtiin illallisen merkeissä Palm Beach Laken alueella Crazy Buffet- ravintolassa.

Sunnuntaipäivä oli ostospäivä. Ostoskeskuksessa, kuten hotelleissa ja busseissakin, oli omasta mielestäni aivan liian tehokas ilmastointi. Kävin välillä ulkona lämmittelemässä ja kuljeskelin pitkin parkkialueita. Havaitsin, ettei nykyisen presidentin huoli amerikkalaisten automerkkien vähentyneestä osuudesta ole ihan tuulesta temmattu.

Valtamerkkeinä olivat Hyundai, Kia, Toyota, Nissan ja Volkswagen. Arviolta vain joka kymmenes parkkipaikan autoista edusti perinteisiä amerikkalaisia merkkejä kuten Ford, Chevrolet, Buick jne.

Paljon sitä näytti kanssamatkustajilla ostosten runsaudesta päätellen kotimaassa puutetta olevan.

 

 
 
Kastelulaitteita

Uusi viikko ja uudet kujeet
Aamulla herättiin uuteen viikkoon ja kuljettaja oli taas vaihtunut. Hän kyseli ensin huolettomasti mihin olette menossa. Juhani vastasi, että kuljettajan tulee se asia tietää. Varmoin ottein hän sitten ajeluttikin meitä kohti Homesteadia ja Robert is Here – suoramyyntipaikkaa.

Jorge Abreau, Sal Finocchiaro ja matkalaisia

Pikaisen pysähdyksemme aikana kyytiin nousi paikallinen, kunnan palveluksessa oleva virkamies / neuvoja Jorge Abreau joka ohjasi meidät S&L Beans Farmille. Tilan omistavat toisen polven italialaiset kaverukset Sal Finocchiaro ja Leo Talaoico. Sal kertoi että koulutuksena hänellä on vain peruskoulu ja käytännön työssä opitut opit. Sekä isän käyttämä raippa. Sal on syntynyt New Yorkissa jonne hänen vanhempansa ovat muuttaneet Sisiliasta. Yhtiökumppani Leon suku tulee Calabriasta, Italiasta.

Viljelypinta-alaa tilalla on 800 ha. Maaperä on kovapohjaista kivennäismaata jonka pinnassa on n. 20 cm hyvää multaa. Täälläkin vesi on kasvun kannalta ratkaiseva tekijä. Pohjaveden korkeus pyritään pitämään noin metri maanpinnan alapuolella ja sitä säädellään kanavajärjestelmällä. Mitään salaojia ei alueella ole. Alue on keskimäärin vain kaksi metriä merenpinnan yläpuolella. Kasvukausi kestää ympäri vuoden ja painopiste eri kasvien välillä vaihtelee vuodenaikojen mukaan.

Hallantorjuntalaitteistoa

Konekannasta hän mainitsi 32 JD- traktoria, joista vanhimmat ovat vuodelta 1969 ja tuoreimmat uusia. Isäntä kiitteli JD:n hyvää huoltoa, jälleenmyyntiarvoa ja helppokäyttöisyyttä. Hän kertoi, ettei varteenotettavaa kilpailijaa lähistöllä edes ole. Traktoreilla ajetaan kymmeniä tuhansia tunteja ennen vaihtoa. Kuorma-autoja tilalla on 75 kpl, osa sadonkorjuutöissä ja osa kastelulaitteiden alustana.

Mielenkiintoinen laite oli kuorma-auton päälle rakennettu vesitykki, jonka vesisuihku yltää 100 metrin etäisyydelle. Laitteita käytetään sekä kasteluun että hallan torjuntaan, johon on olemassa myös omanlaisiaan hallantorjuntakoneita 35 yksikköä. 2009 on viimeksi ollut pahat hallat jolloin koko kalusto oli 13 vuorokautta käytössä.

Vakituisia työntekijöitä on 15. Tällä hetkellä tilapäisiä on lisäksi 15 ja korjuukaudella huippusesongin yli 300 henkilöä. Työntekijät ovat kaikki espanjankielisiä. Varsinkin ammattitaitoisten traktorinkuljettajien saaminen on vaikeaa. Palkkapäivä on perjantai. Palkkataso sadonkorjuutöissä poimijoilla n. 10 USD/tunti, koneen kuljettajine palkka 12 $/tunti.

Tilan tuotannossa on keltainen kurpitsa, kesäkurpitsa, erilaiset pavut, tomaatit ja hedelmät sekä puiden taimien ja isojenkin puiden tuotanto. Tomaatti istutetaan, muut kasvit kylvetään. Kaikki tuotanto menee tukkureiden kautta vähittäismyyntiin. Tuoremyyntitavarat korjataan käsin ja teollisuuteen menevät tavarat korjataan koneellisesti. Tilan liikevaihto on noin 10 milj. USD / vuosi.

Isäntä tykkäsi kovasti Trumpista ja odottikin että NAFTA-vapaakauppasopimus puretaan ja heille kiusallinen hedelmien ja vihannesten, varsinkin tomaatin tuonti loppuisi.

Yleisnäkymä Robertin myymälästä

Seuraava kohde oli Robert is Here suoramyymälä. Toiminta alkoi vähän vahingossa Robertin ollessa 6 vuotias. Tukkuri oli ilmoittanut, etteivät Robertin isän tukkuun toimittamat kurkut mene kaupaksi. Isä oli noutanut ne takaisin ja laittanut Robertin myymään niitä tien viereen. Ensimmäisenä päivänä kaikki ajoivat ohi eikä yhtään kurkkua mennyt kaupan. Seuraavana päivänä vanhemmat tekivät kookkaan kyltin ’Robert is Here’, ja silloin meni varasto jo ennen puoltapäivää kaupaksi. Sen jälkeen koko oma tuotanto suoramyytiin samalla paikalla missä myymälä nyt on. Toiminta laajeni ja myös naapuritilat toivat tuotteitaan Robertille myyntiin.

Kun Robert meni kouluun, hänen äitinsä tuli avuksi ja laittoi tuotteet sekä rahalaatikon johon tuotteet voi maksaa, esille aamuisin. Koulun jälkeen Robert korjasi laatikon sisällön haltuunsa. Ensimmäinen rakennus paikalle rakennettiin 1963 ja sen jälkeen toiminta on laajentunut tasaisesti.

Robert laskee ostoksia

Mitään nykyaikaisia vehkeitä Robertilla ei ole. Kassakoneena toimi edelleen laatikko, kynä ja paperipussi, johon Robert käsin laskee ostosten yhteissumman. Myös kaupan työntekijät käyttivät kynä / paperi – yhdistelmää taskulaskinten sijaan. Puhelinkin Robertilla oli lähes yhtä vanhanaikaista mallia kuin matkanjohtajallamme Juhanilla.

Omaa tuotantoaluetta Robertilla on vain 25 ha, ja suuri osa myytävistä tuotteista tuleekin sopimusviljelijöiltä. Kaikkiaan liikkeessä ja omilla viljelyksillä työskentelee 62 henkilöä. Liikkeen hintataso on jonkin verran marketteja korkeampi, mutta laatu pyritään pitämään tuoreena ja erinomaisena. Omankin tuotannon heikompilaatuiset tavarat myydään tukkuun.

Maistellut viinit

Asiakkaita näytti liikkeessä olevan koko ajan jonoksi asti. Liikevaihtoa ja tulostaan Robert ei kertonut vaan kertoi, että raha ei ole tärkeää. Hänelle riittää iloiset ja tyytyväiset asiakkaat.

Seuraava kohteemme oli Schnebly Redland’s viinitila ja olutpanimo. Siinä kun odottelimme oppaamme vapautuvan kiireistään ja ehtivän esittelemään meille toimintaansa, saimme tehdä tuttavuutta paikallisen Iguanan kanssa. Kuulimme myös paikan olevan Yhdysvaltojen eteläisin viininvalmistuspaikka ja ainoa maailmassa joka tekee viiniä avocadosta.

Jakauduimme kahteen ryhmään, toinen lähti kierrokselle ja toinen keskittyi maistelemaan tilan viinejä. Mitään makuelämyksiä ei tilaisuudesta mieleen jäänyt. Viinien maistelun jälkeen kierreltiin panimo ja maisteltiin vähän olutta. Makuelämys oli samaa luokkaa kuin viineissä.

Iguana tutustuu seurueeseen
 

 
 
Vastaanotto aamupalalle

Matkan viimeisen päivän aamu alkoi mukavasti, kun iloinen tarjoilijarivistö toivotti tervetulleeksi aamupalalle. Aamupäivä oli aikaa oleskella altaalla ja rannalla, käväisipä joku tekemässä viime hetken ostoksia kaupungillakin. Iltapäivällä matkasimme Everglades Holiday Parkiin, jossa ajelimme tunnin verran suokoptereilla alligaattoreita ja erilaisia lintuja bongaillen. Suokoptereiden propeleita pyörittivät lähes 400 hevosvoimaiset Cadillacin moottorit. Ääntä ja tärinää riitti kun kuski välillä kiihdytteli. Vehkeiden huippunopeus on kuulemma tyhjillään 100 km/h ja täydellä kuormalla n. 50 km/h.


Suokopteri

Alligaattorikouluttaja
Ruokailu Hard Rock cafessa

Kopteriajelun jälkeen katselimme esitystä, jossa kouluttaja koitti välillä herätellä nukahtaneita alligaattoreita. Ainakaan itse en olisi samaan häkkiin moisten eläimien kanssa mennyt vaikka ne eivät paljoa liikahdelleetkaan.

Esityksen jälkeen siirryimme maalaismarketin kautta Hard Rock Cafe Casinolle ruokailemaan. Ruoka oli hyvää ja sitä oli runsaasti yli normaalin ravinnetarpeen. Ruokailun jälkeen oli aikaa pelailla, ja olipa joukossamme 9 dollaria voitollekin jäänyt kanssamatkustaja.

Edessä oli enää lentokenttämuodollisuudet ja matka yölennolla kotiin.

Suokopterin kyydissä

Tässä vielä vauhdikas video matkan 10. päivältä.