Yksi kilo typpeä tarvitsee kaksi kiloa kalkkia

Kun puhumme pellon viljavuudesta, huomio kohdistuu usein lannoitukseen. Typpi on yksi tärkeimmistä kasvinravinteista sadon lisäämisessä. Samalla typpilannoitus kuitenkin vaikuttaa maan pH-arvoon. Yksinkertaistettu mutta havainnollinen nyrkkisääntö on, että yksi kilo typpeä voi vaatia noin kaksi kiloa kalkkia happamoittavan vaikutuksen neutraloimiseksi.

Tämä tarkoittaa, että kalkitus ei ole kertaluonteinen toimenpide. Niin kauan kuin lannoitamme peltojamme ja tuotamme niillä satoa, on myös jatkuva tarve ylläpitää maan pH:ta kalkituksella. Kalsium ja magnesium ovat lisäksi tärkeitä ravinteita viljelykasveille.

Jokainen sato vaikuttaa maahan

Maa ei ole staattinen järjestelmä. Kun viljelemme ja korjaamme satoa, ravinteita poistuu pellolta, samalla kun lannoitus ja maan luonnolliset prosessit vaikuttavat happamuuteen. Erityisesti ammoniumpohjaisten typpilannoitteiden käyttö edistää happamoitumista.

Jos kalkitusta laiminlyödään pidemmän aikaa, pH laskee vähitellen. Muutos ei ehkä ole dramaattinen vuodesta toiseen, mutta vaikutus kertyy ajan myötä. Mitä pidempään tätä ongelmaa jätetään huomiotta, sitä vaikeammaksi sen korjaaminen käy.

Siksi kalkitus voidaan nähdä osana normaalia kasvinravinnehuoltoa ei toimenpiteenä, joka tehdään vasta silloin, kun pH on jo liian alhainen.

Hyvä sato vaatii sekä lannoitusta että oikean pH:n

Hyvä pH luo paremmat edellytykset sille, että kasvi pystyy hyödyntämään sille annetut ravinteet. Jos maa happamoituu liikaa, useiden tärkeiden ravinteiden saatavuus heikkenee ja viljelyolosuhteet huononevat.

Tässä onkin mielenkiintoinen ristiriita: investoimme lannoitteisiin saadaksemme suuremman sadon, mutta sama viljelyjärjestelmä synnyttää samalla tarpeen korjata maan happamuutta säännöllisesti.

Kalkitusta ja lannoitusta ei siksi pitäisi tarkastella kahtena erillisenä kysymyksenä. Ne ovat kaksi osaa samasta työstä, jonka tavoitteena on ylläpitää pellon tuotantokykyä.

Yksi kilo typpeä, kaksi kiloa kalkkia

Kun viljelykasvi ottaa ammoniumtyppeä, se hyödyntää typen kasvin proteiinien rakennusaineena, ja samalla maahan vapautuu vetyioneja. Vetyionit happamoittavat maata, joten niiden vaikutusta on neutraloitava kalkituksella.

Jos esimerkiksi kasvia lannoitetaan 100 kilolla typpeä hehtaaria kohti, tarkoittaa se hyvin yksinkertaistetusti laskettuna, että voidaan tarvita noin 200 kiloa kalkkia hehtaaria kohti lannoituksen happamoittavan vaikutuksen neutraloimiseksi.
Viidessä vuodessa tämä vastaa jo noin yhtä tonnia kalkkia hehtaaria kohti – pelkästään tämän happamoitumisen kompensoimiseksi.

Tarkka kalkintarve vaihtelee luonnollisesti muun muassa lannoitteen, maalajin, viljelykasvin, satotason, sademäärän ja maan alkuperäisen pH:n mukaan.

Kalkitustarve ei katoa

Suomessa meidän on myös tulevaisuudessa tuotettava suuria ja laadukkaita satoja. Se vaatii kasvinravinteita ja monissa tapauksissa typpilannoitusta.
Ja niin kauan kuin lannoitamme, myös maan kalkitustasoa on ylläpidettävä.
Siksi kysymys ei oikeastaan ole siitä, tarvitseeko pelto kalkitusta, vaan siitä, milloin ja kuinka paljon.

Viljavuustutkimukset antavat vastauksen tähän kysymykseen. Seuraamalla pH:ta sekä maan kalsium- ja magnesiumtilannetta kalkitus voidaan suunnitella ennen kuin maan viljavuus ehtii heikentyä.

Lannoitus antaa kasville ravinteita tämän päivän satoa varten. Kalkitus auttaa luomaan edellytykset sille, että ravinteet voidaan hyödyntää myös tulevissa sadoissa.
Niin kauan kuin viljelemme, korjaamme satoa ja lannoitamme suomalaisia peltojamme, kalkitus on luonnollinen osa pitkällä aikavälillä tuottavaa kasvintuotantoa.